1930-luvulla perustetussa multialaisessa perheyrityksessä on nähty, kuinka ilmapiiri alalla on ajan saatossa muuttunut avoimemmaksi mitä erilaisimmille kuljettajille.
Yritystä tänä päivänä veljensä Samuli Suomalaisen kanssa jatkavan Mikko Mäkelän isänisä Yrjö Mäkelä aloitti nyt kolmannessa polvessa jatkuvan yritystoiminnan Multialla vuonna 1937. 1930-vuoden lamavuodet saivat jatkoa 1940-luvun sotavuosista, minkä jälkeisinä vuosikymmeninä niin yritys kuin koko kuljetusala toimintaympäristöineen ja kalustoineen ovat eläneet läpi muutoksia muutoksen perään.
- Harmillista tässä on se, että isäukko kuoli 2009, eikä sitä silloin vielä ollut kiinnostunut omasta historiasta samalla lailla kuin nyt. Pappa kuoli kolme vuotta ennen syntymääni, ja vanhempi kaarti tahtoo muutenkin löytyä tuolta paikallisesta hautausmaasta, joten ei ole enää kovin montaa kertomassa niistä ajoista. On monta kysymystä, mitä haluaisin kysyä, mutta ei niihin vastauksia enää saa mistään, Mäkelä pohtii.
Vaikka pyöreitä vuosia on yrityksessä juhlittu jo moneen kertaan, ei historiikkiakaan ole missään vaiheessa ollut resursseja tehdä.
- Kun on laskuista selvinnyt ja palkan saanut, niin taloudelliset voimavarat ovat käytännössä menneet siihen.
Ylpeys perinteistä ja menneiden sukupolvien työstä elää kuitenkin jo neljännessäkin, isoisän toista nimeä kantavassa sukupolvessa. Aksel-poika on vasta 2,5-vuotias, mutta autoleikit ja ”rassaaminen” kiinnostavat jo nyt.
- Minulla on muutama lippalakki, jossa lukee Volvo, ja sen hän jo oppinut lukemaan, Mäkelä nauraa.
Ensimmäinen hänen sanomansa sana oli sentään ”äiti”.
Tiet tutuksi
- Pontikka ja potkukelkkailu, niistä Multia tunnetaan, vitsailee Mäkelä Keuruun ja Ähtärin kainalossa kellivästä kotikunnastaan, joka ihan viime vuosiin saakka isännöi potkukelkkailun vuotuiset maailmanmestaruuskisat. Sittemmin nekin ovat siirtyneet Keuruulle. Jäljellä on kuitenkin metsä, josta niin 1 400 asukkaan pikkukunta kuin Mäkelä elävät.
Puunkuljetuksia tekevän Koneurakointi Mäkelä & Suomalainen Ay:n toimitusjohtaja on pyörinyt metsätöissä isänsä mukana lapsesta lähtien. Ensimuistot rekan hytistä ovat viisi-kuusivuotiaasta.
- Menimme kannokkoon, käänsimme auton, laitoimme ketjut pyöriin, otimme kuorman kyytiin, ja sitten puikkelehdimme kantojen välistä pois.
Serkkupoika muistaa vieläkin Mäkelän seitsenluokkalaisena antaman julistuksen.
- Sain ehdot äidinkielestä – jota siis äidinkielenäni puhun! – ja niitä kesän ajan luettuani sanoin, että minä en mitään äidinkieltä ja possessiivisuffikseja tarvitse, kun tulen ajamaan rekkaa!
Niin tarkkaan eri vaiheet juurtuivat nuoruusvuosina mieleen, että ensimmäisen oman kuormansa hän ajoi jo muutama vuosi ennen kuin oli tarpeeksi vanha edes korttia ajamaan. Niinpä siinä vaiheessa, kun hän aloitti ammattikoulussa omat yhdistelmäajoneuvonkuljettajapintonsa, oli auto työkaluna jo varsin tuttu.
- Tekniikkapuoli tuli opittua koulussa, hän kertoo ja muistuttaa, kuinka paljon työstä ja osaamisesta on lähtöisin sieltä korvien välistä.
- Hankalin osa on se metsään meneminen. Tärkeimmät päätökset kuljettaja tekee jo mennessään metsään tyhjänä: laitetaanko täyskuorma, tullaanko osakuormalla, laitetaanko ketjut vai ei. Nämä päätökset on tehtävä jo ennen kuin kääntyy sieltä valtion verkostolta vieraille teille, hän listaa.
Toki 20 vuodessa alueen tiestö on tullut jo hyvinkin tutuksi. Yllätyksiä ne aiheuttavat yhä.
- Tiet, joilla ajamme, ovat sellaisia, että saamme osaksemme ihmettelyä siitä, miten pystymme 76-tonnisilla menemään sinne sellaisilta, jotka eivät uskalla yrittää samaa edes traktorilla! Nehän ovat maanomistajien ja osuuskuntien yksityisteitä: mitä paremmassa kunnossa ne ovat, sitä enemmän ne ovat maanomistajan rahapussia kurittaneet. Ja siinä onkin se hullu puoli: monesti siellä yksityisen tien verkostolla pärjää, mutta ketjut täytyykin laittaa sitten, kun tullaan valtion teille, kun ne ovat niin huonossa kunnossa! Toisinpäinhän tämän pitäisi olla: että valtion teillähän sen hoitoluokan pitäisi olla korkein.
Mäkelä tunnustaa katsovansa ihaillen ylöspäin erikoiskuljetusajojen kuljettajia ja toteaa vaatimattomasti ryhtyneenä puunkuljettajaksi ”kun ei muutakaan osaa”. Häntä kuunnellessa tulee asiaa tuntemattomallekin kuitenkin pian selväksi, kuinka paljon osaamista operaatio vaatiikaan, etenkin vaikeissa olosuhteissa, joita Suomessa riittää jo pelkästään sään puitteissa.
Täydessä lastissa oleva yhdistelmä on melkoinen jättiläinen.
- Alusta kun painaa nostureineen ja kärryineen 26 tonnia ja siihen tulee kuormaa 50 tonnia päälle – siinä on massaa yli 33 kertaa henkilöauton verran.
Logistiikkaa tarvitsevat kaikki
Siksi kookkaan yhdistelmäajoneuvon ajaminen vaatii harkintaa ja monen asian yhtäaikaista huomioimista, minkä ymmärtämistä Mäkelä toivoisi samoilla teillä kulkevilta henkilöautoilijoilta.
- En minä siellä kiusallani seiso: minä olen vain ja ainoastaan töissä. Mutta eivät sitä kaikki ymmärrä, vaan tulevat huutamaan, että mene nyt pois siitä edestä. Menenhän minä heti kun saan kuormani valmiiksi.
Kuljetusyrittäjyyden todellisuudesta löytyy lisääkin asioita, joita Mäkelä toivoisi tavallisten ihmisten ymmärtävän paremmin.
- Kun vaikka vaneriteollisuuden tehdas investoi CNC-koneeseen, niin se maksaa ehkä 300 000 euroa, mutta kestää sitten sen 30 vuotta. Mutta kun niitä tuotteita ja raaka-aineita kuljettava yritys investoi, niin se on 250 000 euroa, siihen 100 000 nosturista, toiset 100 000 kärrystä ja vielä neljäsosa arvonlisäveroa päälle, ja tekninen käyttöikä tarkoittaa, että neljän–viiden vuoden päästä se on edessä uudestaan. Mutta vain ensimmäisestä ihmiset lukevat lehdestä, hän avaa.
- Virheinvestoinneilla on tarpeettomankin kauaskantoiset vaikutukset. Välillä tuntuu, että sitä investointia, jonka teimme vuonna 2004, maksamme vielä tänäkin päivänä. Se on pitkä ja sitkeä työmaa.
Aivan liian usein niin Mäkelä kuin kuljetusyrittäjät yleensäkin jäävät muun maailman silmissä vaille ansaitsemaansa arvostusta.
- Olen törmännyt siihen, että haukutaan, kuinka olen vain pöllikuski ja teen paskaista työtä. Olen heitä aina muistuttanut, että ilman sinua ei olisi minua. Me kaikki tarvitsemme toisiamme; logistisessa ketjussa jokaiselle on paikkansa. Kenenkään työ ei ole vähäpätöisempää tai korkea-arvoisempaa. Jos minä en vie niitä tukkeja sahalle, ei puoliperäkuskilla ole lankkuja sieltä haettavaksi ja vetäväksi Hangon satamaan, ja vienti pysähtyisi.
Mäkelä muistuttaa toimivan logistiikan olevan kaikkien meidän arjen toimivuuden takana.
- Logistiikka on hirveän hyvin kiteytetty siihen lauseeseen, että ihmiset ja tavarat ovat väärissä paikoissa. Meillä ei ole öljyn tuotantoa, joten sitä täytyy tuoda muualta, eli logistiikkaa tarvitaan ihan merilogistiikasta lähtien. Tai kun ihminen tilaa netistä tavaraa, niin johonkin se on varastoitava ja sieltä vastaanottajalleen tuotava. Ilman logistista ketjua kaikki pysähtyisi.
Merkityksellisyyden lisäksi Mäkelä löytää työpäivistään kauneutta, joka on suorastaan runollista.
- Kaunis, keväinen pakkasaamu, auringonnousu, puissa lunta… aivan optimaaliset olosuhteet. Vaikka samaa näkymää tuijottaisi päivästä toiseen, niin sitä jää katsomaan ihan haltioissaan, että wow, miten kaunista. Tai toisaalta joku elokuisen aamun usvainen auringonnousu. Kyllä nämä ovat tässä työssä minulla se kaikkein mieluisin asia.
Yrittäjyyden ylä- ja alamäet
Aurinko paistaa haastattelupäivänäkin niin, että silmiä häikäisee, mutta Mäkelä myöntää, ettei lähitulevaisuus kovin valoisalta näytä.
- Kaiken maailman kahakoita pitkin maita ja mantuja, joiden myötä polttoaineen hinta karkaa lapasesta. Jos ennen kahden viikon polttoainelasku oli noin 12 000 euroa, niin nyt mennään jo
reilusti yli 15 000 eurossa. Ja se tulee näkymään ihan kaikelle kansalle, vaikka maitopurkin hinnassa; että kuinka kalliilla se sinne jääkaappiin tulee. Ja pidemmällä tähtäimellä ei tällaisessa tilanteessa kukaan osaa arvioida, mitä tulevaisuus tullessaan tuo.
Niin Mäkelä kuin perheen yritys on nähnyt alaa monelta kantilta. Isoisä Yrjö aloitti yritystoiminnan hiekka-autolla, joiden takaosaan heitettiin irtopenkit, joilla sunnuntaisin kyydittiin väkeä kirkkoon. Mäkelän isän Jorman aikana siirryttiin metsäkoneisiin ja myöhemmin puuautoihin, joihin toiminta keskitettiin 1970-luvulta lähtien. Mäkelä ja hänen veljensä ottivat yrityksen hoitaakseen 2000-luvun alussa. Muutaman vuoden päästä taloustaantuma oli synkimmillään.
Vuonna 2006 he myivät pois ensimmäisen autonsa, kaksi vuotta myöhemmin toisenkin.
- Kumpikaan meistä ei silloin tajunnut taloudesta tuon taivaallista. Tänä päivänä tilanne on ihan toinen.
Tässä iso rooli on ollut yrityksen silloisesta tilitoimistosta löytyneellä tyttöystävällä, Mäkelän nykyisellä vaimolla Paulalla, ja hänen viikonloppuisin antamallaan henkilökohtaisella taloushallinnon koulutuksella, Mäkelä virnistää.
Muutama vuosi turpeen nostossa, metsänmätästyksessä ja vuokrakuskina vain vahvistivat veljesten tunnetta siitä, mikä heidän juttunsa on.
- Todettiin, että takaisin puuauton rattiin olisi päästävä tavalla tai toisella. Ja kun meillä tuo hallikin vielä oli, niin 13 vuotta sitten tulimme urakoitsijarinkiin jatkamaan erään naapurikylän yrittäjän työtä, ja saimme ostettua oman puuauton.
Pitkällisen pohdinnan jälkeen veljekset päättivät 3,5 vuotta sitten investoida vielä toiseenkin puuautoon. Tukea ja apua pohdintoihin paikallisyhdistyksensä puheenjohtajana toimiva ja SKAL Keski-Suomen hallituksessakin vaikuttava yrittäjä sai yhdistyskollegoiltaan.
- Todella tyytyväisiä olemme olleet toisen auton hommaamiseen.
Logistiikan tarve ei kuitenkaan tule katoamaan, minkä vuoksi Mäkelä toppuuttelee turhaa pessimismiä alaa harkitsevalta.
- Esson baarista ei kannata mennä kenenkään mielipidettä kysymään siitä, kannattaako lähteä rekkakuskiksi. Ne vastaukset tiedetään, enkä ymmärrä, miksi niillä asioilla pelotellaan läpi sukupolvien. Se pitäisi ensimmäisenä saada pois. Se on työ siinä missä muutkin. Minäkin pystyn siihen. Ihmiset tätäkin työtä tekevät.
SKALin jäseniä yritys on ollut jo yli 60 vuoden ajan.
- Kuljetuskuution väki on ollut aktiivisia tiemäärärahojen puolustamisen kanssa, siitä erityiskiitos, vaikka korjausvelkaa kertyy entisen päälle vuotuisesti. Mielestäni koko organisaatio on onnistunut hyvin asioiden viemisessä eduskuntaan. Merkittävin aikaansaannos meille on ollut polttoaineklausuuli, Mäkelä kiittelee.
Asenne kohdillaan
Etenkin metsäalalla on saanut huomata pienten yrittäjien jäävän helposti jalkoihin.
- On selvää, että rahtipuolella ei pärjää: siellä tavaramääräkokonaisuudet ovat niin valtavia. Mutta on surullista, ettei täällä paikallisilla korpiteillä kulkevissa puunkuljetuksissakaan ole pienillä mitään virkaa, Mäkelä huokaisee.
- Vielä parikymmentä vuotta sitten harvalla oli kolmea, neljää autoa enempää. Sitten metsäteollisuus alkoi hakea isompia kokonaisuuksia, ja automäärät urakoissa ovat kasvaneet.
Mäkelän omat asiakkuudet muodostuvat pääosin juupajokelaisesta JPJ-Wood Oy:stä ja muutamasta, UPM:ää ja Stora Ensoa kuljettavasta, alihankintasopimuksesta.
Pitkään veljekset hoitivat kaiken kahdestaan, mutta toisen auton hankinnan myötä uskaltauduttiin palkkaamaan ensimmäinen ulkopuolinen kuljettaja, Joni Kulmala. Etenkin pienen yrittäjän kohdalla rekrytointi on iso askel, jossa ei ole varaa virheisiin, Mäkelä muistuttaa.
Sopiva kandidaatti löytyi somen voimalla.
- Siinä meni rekrytointi nappiin. Näin heti, että hän oli rauhallinen – tässä työssä ei pidä hötkyillä. Joni sanoi heti alusta lähtien, ettei aio edes valehdella: hän ei tiedä puuajoista tuon taivaallista, vaan on maitoa ajanut meijeriltä kauppoihin, mutta että kiinnostaa kovasti. Minä tykkäsin siitä asenteesta. Päivittäin näkee ihmisiä, jotka kuvittelevat jo tietävänsä valmiiksi kaiken, mutta ei semmoinen olisi meillä kotonaan. Joni oli liikenteessä nöyrällä asenteella. Annettiin aikaa oppia ja, ihan niin kuin me muutkin, hän oppii vielä tänäkin päivänä uutta. Hänestä on kuoriutunut loistokuski!
Ratin takana vietetty aika on multialaisyrittäjällä nyt pudonnut alle puoleen entisestä.
- Sitäkin on joskus koetettu, että istutaan 400 tuntia autossa ja sitten koetetaan elää jotain elämää siihen päälle. Ei semmoinen ole ihmisen elämää.
Siksi prioriteettien on oltava kunnossa. Paras ja palauttavin palkinto hyvin tehdystä työstä on kuulemma tiivistettävissä kolmeen kirjaimeen.
- Kun soittaa ovikelloa – ihan kiusallaan, kun tietää vaimon ja pojan olevan kotona! – ja kuulee ”iti”, niin päivän murheet jäävät siihen.
Kaikkien kuljetusala
Vuosikymmenten saatossa Mäkelä kertoo ilmapiirin muuttuneen alalla avoimemmaksi vaikkapa naisia kohtaan.
- Jääräpäisimmät vanhan tien kulkijat, joilla oli se vankkumaton asenne, että rekan ajamiseen tarvitaan mies, ovat poissa. Se on jo moneen kertaan todistettu, että ei tarvita. Nuoria naisia ehkä herkästi mollataan, että ”kuka sinulle tulee laittamaan ketjut pyöriin”, mutta ihan itse ne tuolla laittavat.
Eikä sitä rekkaa myöskään ajeta pelkän syntymävuoden voimin: alalta löytyy ikää ja tekijää laidasta laitaan.
- Jos on nuorempi kuljettaja, niin kyllä häntä herkemmin autetaan kuin mollataan. Ja osa yrittäjistä ajaa vielä eläkepäivilläänkin, kun ”on terveyttä jäljellä”. Kyllä minä tosin siinä vaiheessa sanon, että käyttäisit sen terveyden mieluummin eläkepäivistäsi nauttimiseen!
Omien eläkepäivien suunnitelmat ovat elämäntapakaravaanarilla jo selvillä. Niin on Mäkelä ratin takana omassa elementissään, että tie kutsuu myös vapaa-ajalla.
- Vaimon kanssa on jo puhuttu, että me emme siten kotiin jää: otamme asuntovaunun alle, lähdemme tuonne, kiertelemme ja kaartelemme; tulemme ja menemme. Silloin olemme ihan kiusaksi tien tukkona!
_________________________________
SINUA SAATTAISI MYÖS KIINNOSTAA:
Envor Group – kiertotalouden suunnannäyttäjä
